Vain heipat, ei hyvästit

Enää ei ole Ponte 24 de April -silta silmien ulottuvilla. Lissabon vaihtui keskiviikko-yönä kymmenen astetta kylmempään Suomeen. Kaupungin hälinän ja elämän tilalla on hiljainen Pohjanmaa.

Haikein, mutta kiitollisin ja onnellisin fiiliksin palasin Suomeen. Vaikeinta oli hyvästellä au pair -perhe, josta kuusi kuukautta ehti tehdä kovin rakkaan. Onneksi kulutimme viimeiset yhteiset hetkemme lähinnä nauraen toistemme reppareissa, niin sain pidäteltyä kyyneleitä lentokentälle asti.

Kun lentokone sitten kiepsautti ringin Lissabonin päällä ja näin jo kodiksi tulleen kaupungin kauniina valomerenä viimeisen kerran hetkeen, olivat ajatukset yhtä sekamelskaa. Kun Suomikaan ei muutamia tunteja myöhemmin toivottanut tervetulleeksi auringonpaisteella vaan lumisateella, saatoin hetken miettiä, että miksen jäänyt pidemmäksi aikaa.

Mutta kun viimein pääsin astumaan kotiovesta sisään rakkaisiin rutistuksiin, oli mielessä enää yksi ajatus: maailmassa on paikka nimeltään koti, joka on aina ylitse muiden. Sen tajutakseen joutuu ehkä välillä käydä jossain muualla, mutta ei vain ole muualla niin rauhoittavaa tämän ihmisen olla kuin kotona, jonka lattiat narisevat ja jonka ikkunoista paistaa sisään maailman kaunein valo. Täällä sydän on höyhenen painoinen.

Ei ole Suomessa appelsiinipuita, ei yhtä paljon värejä eikä auringonpaistetta, tai hymyjä ja sympatiaa. Mutta Suomessa on äänettömän kaunis luonto, kasa rakkaita ihmisiä ja koti, johon on aina yhtä ihana palata.

Ja sitten, kun tulee appelsiinipuuikävä, voin muistuttaa itselleni: 

nämä olivat vain heipat, ei hyvästit.

Heidi

Viimeisen kuukauteni ensimmäinen päivä

Eka pulu, jota teki mieli paijata.

Sunnuntai, 20. maaliskuuta. Tästä aikalailla tasan kuukausi eteenpäin niin lähetän lentokoneen ikkunasta lentopusuja Lissabonille ja itken ystäväni olkapäätä vasten kylmää ja kurjaa elämääni Suomessa. Hän ei tosin tiedä sitä vielä. Luulee tulevansa viettämään tänne rattoisan lomaviikon ja saavansa minusta hauskan matkaseuran, mutta viimeisellä viikollani olen luultavasti parkuva itkupilli ja kitisevä kakara. Puhumattakaan kotimatkasta. 

Suomeen voi aina palata. Tänne lähteminen on isompi askel. Se kai tekee täältä lähtemisestäkin vaikeampaa. Melko varmasti kun sen tietää, ettei koskaan näin pitkäksi aikaa enää palaa. Siitäkin huolimatta, että oma punainen tupa ja perunamaa -suunnitelmani on kuulunut muutaman kuukauden ajan jo rimmaavana: kissa, kiva mies ja kämppä Alfamasta. 

Muistan ne ensimmäiset päivät tässä kaupungissa. Mikään ei tehnyt niin suurta vaikutusta, kun etukäteen olin odottanut. Kadut tuntuivat vierailta, kaikki tuntui vieraalta. Eilen pystyin vain ihmettelemään, kun sisko saapui kaupunkiin laukomaan kommentteja, joihin osasin vastata vain toteamalla: "Ja sanot, että Kokkola on kaunis?" (#kotiseuturakkaus) Itse, kun on oppinut rakastamaan noin suurinpiirtein kaupungin jokaista kulmaa. Ehkä sitä vain kehittää aivan erityisen suhteen niihin paikkoihin, joissa tietää elävänsä vain hetken. 

Hui ja vau -ajatukset vaihtelevat mielessä tällä hetkellä. Viimeinen kuukausi taitaa Portugali-rundeineen olla kokemuksellisin ja sillä tavalla upein, mutta kuitenkin myös haikein täällä vietetyistä. Liian paljon hyvästeltävää ihmiselle, joka ei osaa luopua mistään. Vaikken olekaan ikävöitsijä, niin uskon, että tänne tulen kaipaamaan. 

Kyllä ihan oikeastikin aion kuitenkin ottaa kaiken irti viimeisistä päivistäni täällä, enkä vain parkua vollottaa. Ja palata lopulta Suomeen aivan onnellisena tulevasta kesästä ja elämästä, joka on taas siinä pisteessä, ettei mikään ole varmaa. Ei siis kurjassa pisteessä, vaan juuri sopivan jännittävässä. Ehkä välillä salaa saatan toivoa, että siltä vaateliikkeen kivalta myyjältä tulisi vielä se viesti, jossa hän kertoisi löytäneensä minulle täältä töitä ja saisin hyvän syyn pakata matkalaukut jälleen. 

Heidi

Sateen jälkeisiä hetkiä

Sateen jälkeisiä hetkiä päivältä, jolloin 

yli kuusikymppinen mies kiipesi odottamaan bussia kadun betonikaiteelle ja sai minut taas toteamaan, että portugalilaiset ovat ehkä maailman sympaattisimpia olentoja, 

katselin junan ikkunasta Tejo-jokea, jonka aurinko sai kauniisti kimaltelemaan,

ja sitten hetkeä myöhemmin pakoilin sadetta kolme tuntia kauppahallissa, 

tilasin summamutikassa portugalilaiselta ruokalistalta lohihampparin ja päädyin syömään mustekalan musteesta leivottua sämpylää, joka olikin hämmästyksekseni hyvää,

päättelin, että kannattaisi useammankin uskaltaa tehdä epävarmoja valintoja, 

vaihdoin hämmentyneen katseen miehen kanssa, joka pyysi minua muutama viikko aiemmin lasilliselle ja mietin taas hetken, että asunko muka yli 500 000 asukkaan kaupungissa,

totesin, että sateen jälkeen tässä kaupungissa on liikkeellä enemmän puluja kuin ihmisiä,

kävelin Rua Cor-de-Rosaa - pinkkiä katua pitkin ja mietin, onko maailmassa toista yhtä värikästä kaupunkia kuin Lissabon,

kiipesin Adamastorille - yhdelle kaupungin useista miradouroista eli näköalapaikoista ja istuin hetken tunnelmoimassa kaupunkia ja elämää, kunnes viereeni alkoi kerääntyä ihmisiä ja huomasin ajautuvani osaksi heidän porukkaansa, 

sanoin mielessäni, että kun haluat olla yksin, älä istahda alas viikonloppuiltana paikassa, jossa jokainen pitelee kädessään joko kalja- tai viinimukia ja kamppailin itseni kuorestani ulos sosiaaliseen elämään,

havaitsin jälleen, kuinka kiinnostavia ja positiivisessa mielessä kummallisia ihmisiä maailma voikaan olla pullollaan,

kuuntelin lumoutuneena bangladeshilaismiehen musisointia lehti harppunaan ja koitin päästä perille hänen hiljaisen puhetulvansa sisällöstä,

join liian monta lasia punaviiniä

ja mietin, tarttuisinko hetkiin Suomessa yhtä avoimesti kuin olen tehnyt täällä. 

Heidi

O Chocolate em Lisboa -suklaataivas

Postaus, joka meinasi jäädä tekemättä, kunnes mammalta tuli viesti: "Milloin kirjoitat siitä suklaatapahtumasta?" Haha. No vaikka heti. Onneksi aina on ainakin yksi ihminen, jota varmasti kiinnostaa. 

Viime torstaista sunnuntaihin Lissabonissa oli ilmeisesti jo jokavuotiseksi muodostunut O Chocolate em Lisboa -tapahtuma. Tapahtuma järjestettiin Campo Pequenon härkätaistelurenkaassa. Paikan päällä oli portugalilaisia suklaaherkkuja laidasta laitaan ja vähän jotain vähemmän suklaistakin.

Siellä, missä on suklaata, olen tietysti myös minä. Sunnuntaina sainkin liikutettua itseäni sen verran reippaasti, että bussi-, juna-, metro- ja kävelymatkan jälkeen löydyin minäkin suklaaherkkujen ääreltä. Kaiken vaivan arvoista.

En suinkaan ollut ainoa suklaarakastaja, joka oli päätynyt paikalle. Sisään nimittäin pääsin ennakkolipun puuttuessa vasta noin tunnin jonotuksen jälkeen. Tapahtuman ainoa miinuspuoli olikin, että suuressa ihmismassassa kulkeminen vaati jälleen kyynärpäätaktiikkaa.

Nam, nam ja nam. Ja sitten muutaman macaronin, suklaakakun ja suklaisen crepen jälkeen jo vähän yök. Suklaatakin voi näköjään syödä liikaa.

Onneksi suklaaähkystä huolimatta kaappasin mukaani pari cupcakea, sillä seuraavana päivänä olin niiden kanssa taas seitsemännessä taivaassa. Siellä, missä suklaan kanssa nyt yleensäkin ollaan.

Heidi

Sohvanpohjalta moi!

Tänään Portugalissa on vietetty Terça-feira do Carnaval:a. Karnevaalitiistaita siis. Cascaisissa ilmeisesti olisi ollut paraati, mutta kun päivä on ollut suttuinen ja välillä sateinenkin, niin roskapöntöillä vierailussa oli tällä kertaa itselleni ihan tarpeeksi aktiviteettia. Sentään perjantaina pääsin vähän karnevaalifiiliksiin, kun Crisun koululla vietettiin karnevaalipäivää.

Eletään taas niitä päiviä ja viikkoja, kun koko ajan tuntuu tapahtuvan jotain. Luulenkin, että se päivä kun herään järkyttyneenä maaliskuuhun tulee ennätyspian. Nytkin on Crisun lomaviikko meneillään. Perheeni ystäväperhe on ollut viikon verran kyläilemässä, joten talossa on ollut tavallista enemmän vipinää. Mitä nyt voi kuvitella, kun yksi poika kerrotaankin yhtäkkiä neljällä. Viime viikko meni poikia olkapäät kipeinä kanniskellen ja futista pelaillen. Nyt taas on ollut pari rauhallisempaa päivää, kun muut ovat olleet päivät retkeilemässä. 

Itse olen huomannut taas koti-ihmiseni kaivautuvan esiin. Viime viikkoina en ole kovin montaa kertaa kotoa poistunut, vaikka aikaa ja mahdollisuuksia olisi ollut vaikka kuinka. Kai se vain on totta, että elämästä tulee lopulta arkea sama missä puolella maailmaa sitä elelee, eivätkä kaikki kiinnostavatkaan jutut aina silloin tarpeeksi houkuttele. Toisinaan kotisohva vie voiton. 

Onneksi nyt kuitenkin sen verran olen saanut itseäni liikutettua, että viime viikolla kävin viimein laittamassa tilaukseen julkisten kuukausikortin Oeirasissa. Senkään takia ei ole kauheasti houkutellut lähteä pidemmälle liikenteeseen, kun tietää, että pian voi kulkea halvemmalla niin paljon kuin mieli tekee. Tämän viikon nyt vain malttamattomana korttiani odottelen. Taistelu sohvaa vastaan pian alkakoon.

Ps. Sunnuntaina keksin metron täydellisyyden. En ole varma vaikuttiko asiaan metrotunnelin seinillä juoksevat puput vai mikä, mutta kaikki kivuus- ja helppouspisteet metroille. 

Heidi

Noin suurinpiirtein kaikki au pair -prosessistani

Tässä nyt kerralla kattava vastaus kaikkiin niihin "miten, mitä, hä" -kysymyksiin. Olkaa hyvät.

Miksi?

Suurin syy au pairiksi lähtemiseeni oli haluni kehittää englantiani. Halusin ehdottomasti lähteä oppimaan kieltä ulkomaille - sillä tavoin pystyisin yhdistämään kielen opiskelun haluuni nähdä maailmaa. Lisäksi ulkomailla kehittyisin vahingossakin ainakin vähän, eikä välivuoteni kuluisi kotonurkissa nysväämiseen. Kun korkeakouluhaut tulivat ajankohtaisiksi, en ollut vieläkään täysin varma, mikä olisi oma juttuni. Tuntui sopivalta pitää välivuosi juuri tässä vaiheessa, niin samalla saisi lisäaikaa oman tulevaisuuden pohtimiseen.

Pyörittelin mielessäni muitakin vaihtoehtoja kuin au pairiksi lähteminen - työleirejä, vapaaehtoistyötä, reppureissaamista jne. - mutta lopulta tämä alkoi tuntua tilanteeseeni toimivimmalta ratkaisulta. Au pairiksi voi lähteä lyhyelläkin varoitusajalla ja au pairilla on automaattisesti paikanpäällä ainakin yksi tukiverkosto - au pair -perhe. Ei tarvitse kuin pitää lapsista, niin hommasta on sopivan perheen löydyttyä melko helppo pitää.

Jouduin tietysti pohtimaan, että onko minusta edes tähän. Pystynkö olla näin pitkään erossa ystävistäni ja perheestäni? Riittääkö kielitaitoni? Olenhan riittävän lapsirakas? Onko minusta sopeutumaan täysin uuteen ympäristöön? Jnejne. Päätin kuitenkin työntää turhat pelot mielestä pois ja lähteä ottamaan selvää. Paljonhan on kiinni myös omasta asenteesta.

Perheen etsintä

Aloitin laiskatempoisen perheen etsinnän muistaakseni vuoden 2014 syksyllä ja kevättä kohti tultaessa aktivoiduin enemmän. Minulle oli alusta lähtien selvää, etten lähde au pairiksi järjestön kautta. Itselläni oli sellainen käsitys, että järjestöillä olisi korkeammat vaatimukset kielitaidon suhteen ja enemmän muitakin vaatimuksia. Toki luotettavan järjestön kautta voisi olla turvallisempaa lähteä sen tarjotessa au pairille tukea ja oikeuksia, mutta Eurooppaan lähteville järjestön sanotaan olevan lähinnä rahastusta. Itse päätinkin luottaa omaan arviointikykyyni perheen etsinnässä ja olen ollut päätökseeni täysin tyytyväinen. Käytännön asioista, joita loppupeleissä oli mielestäni aika vähän, selviytyy hyvin ilman järjestöäkin.

Tein päätöksen, että perheeni tulisi olla mieluiten puolisuomalainen. Englannin kielen taitoni on sen verran heikko, että olisin kokenut ahdistavaksi muuttaa perheeseen, jossa minulla ei ole muita välineitä ilmaista itseäni kuin kieli, jota en puhu läheskään sujuvasti. Nyt jälkeenpäin olen todennut, että ehkä olisi vain pitänyt uskaltaa. Täällä on liiankin helppo tukeutua suomeen, ja vaikka englannin taitoni on kehittynyt paljon jo kuuntelemalla, puhumiseen en kuitenkaan ole saanut kovin paljon varmuutta. Tämä on kuitenkin ollut pehmeämpi ja muilta osin todella onnistunut askel au pair -elämään, ja kuka tietää, millaisia uusia haasteita on vielä edessä.

Au pairiksi ilman järjestöä lähtevien ehkä eniten käyttämä tapa löytää perhe on Au Pair World -sivusto, jossa au pairit voivat etsiä perhettä ja perheet au pairia. Itsekin tein sivustolle profiilin, mutta totesin, että siellä on loppupeleissä melko vähän suomalaisia perheitä, eikä oikeanlaista tuntunut löytyvän millään. Jos suomalaisia tai puolisuomalaisia perheitä etsii, niin Facebookista löytyy esimerkiksi suomalainen Au pair -ryhmä, jonka kautta on hyvä mahdollisuus löytää perhe. Au paireja etsitään kokemukseni mukaan eniten aloittamaan alkusyksystä tai alkukeväästä ja jonkun verran myös kesälle. Lopulta, kun omalla kohdallani homma tuntui jumittuneen paikalleen, päätin kokeilla huvikseni Suomi24:n Au pair -palstaa. Osoittautui hyväksi päätökseksi, sillä pian sain pari yhteydenottoa, joista toinen oli Caritalta. 

Caritan kanssa meilailtiin jonkin verran ja skypettelimme kerran. Jo tuon yhden skypettelyn jälkeen oli muutostani päätetty ja lennon varaaminen tuli ajankohtaiseksi. Caritan perhe oli vasta toinen perhe, jonka kanssa skypettelin, joten omalla kohdallani kaikki sujui periaatteessa aika helposti. Asiaa auttoi varmaankin myös se, ettei itselläni ollut suurempia vaatimuksia perheen, paikan tai ajan suhteen.

Kohteen valinta

Minun ei todellakaan ollut tarkoitus tulla Portugaliin. Alunperin ajattelin lähteä au pairiksi Englantiin, Irlantiin tai mahdollisesti Australiaan. Kun sain yhteydenoton Lissabonista, olin kuitenkin jo muutaman googlailun jälkeen täysin lähdössä. Lissabon ja tämä perhe vaikuttivat juuri sopivilta minulle.

Käytännön asiat

Kun tänne tuloni oli varmaa, oli minulla kolme viikkoa aikaa hoitaa kaikki hoidettavat asiat kuntoon. Emme tehneet virallista työsopimusta, mutta Carita lähetti minulle s-postilla tiivistelmän siitä, mitä olimme suullisesti sopineet. Skype-keskustelussamme päätimme, että varaisin lennot lokakuun alkuun. Ensimmäisenä aloinkin tutkimaan lentoja. Totesin, että lähdön ollessa muutenkin stressaava, haluan päästää itseni hieman helpommalla ja ottaa suoran lennon. Suomen ja Portugalin väliä lentää Finnair ja TAP Portugal, joista Tapilta löytyi halvin mahdollinen suora lento tiistaille 6.10. ja niinpä varasin sen heti. 

Matkalippujen ostamista seurasi passin voimassaoloajan tarkistus, matkavakuutuksen hommaaminen sekä muuttoilmoitusten tekeminen Kelalle ja ulkoministeriölle. En kokenut, että lähtövalmisteluissa olisi ollut mitenkään erityisen paljon tekemistä, vaikkakin minulla oli muutama asia jo valmiiksi hoidettuna.

Itse päätin hoitaa kaiken, mitä vain voin jo Suomessa, ettei Portugalissa tarvitsisi ensimmäisenä stressata käytännön asioita. Niinpä kävin hammaslääkärillä ja kampaajalla ennen lähtöä ja pakkasin matkalaukkuun mukaan sellaisia tuotteita, joita jo heti ensimmäisinä päivinä tarvitsin.

Paikan päällä

Luonnollisesti kaikki on ollut aika erilaista, mitä ennen tänne tuloa kuvittelin. Ennemminkin kaikki on kuitenkin mennyt paremmin kuin uskalsin edes toivoa. Aina ei ole juhlaa, mutta päiviin mahtuu paljon hauskoja ja onnellisia hetkiä, joita tulen muistelemaan varmasti lämmöllä koko lopun elämääni. Uuteen perheeseen ja ympäristöön sopeutuminen vaati hetken, mutta koti on tuntunut pitkään jo kodilta. 

Au pair -perheeni äiti on suomalainen ja isä portugalilainen. Yhdeksän-vuotias Cristian on perheeni ainoa lapsi. Perheeni kieli on pääasiassa englanti, vaikka portugaliakin puhutaan välillä. Crisu ei osaa kuin muutamien sanojen verran suomea, mutta sanavarasto karttuu koko ajan. 

Viikolla työpäiväni noudattavat jokseenkin selkeää kaavaa. Viikonloput taas ovat vapaat. Perus työpäiväni menee kutakuinkin näin: Aamulla herään seitsemän jälkeen ja käyn herättämässä Crisun. Vahdin, että aamutoimet tulee hoidettua, teen pientä aamupalaa sekä pakkaan Crisulle eväät kouluun. Kahdeksan maissa lähden saattamaan Crisua kouluun ja puoli yhdeksän jälkeen alan vähitellen tekemään kotitöitä - pyykinpesua, keittiönsiivousta, yms. - jos tekemistä vain on. Yleensä viiden tai puoli kuuden aikaan lähden hakemaan Crisun harrastuksista. Illat ovatkin sitten Crisun täyteisiä. Pelaillaan sekä pleikkarilla että lautapeleillä, katsotaan telkkua, juostaan ympäri taloa, painitaan jnejne. Suurinpiirtein kerran tai pari kuukaudessa ollaan työmatkojen takia muutamia päiviä Crisun kanssa kotona myös kahdestaan. 

Crisu on suloinen ja hyväkäytöksinen poika, joten vilkkaudestaankin huolimatta hänen kanssaan pärjää hyvin. En usko, että paljon parempaa perhettä olisin voinut edes löytää, joten omalla kohdallani kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin.



Kannattiko?

Melkein neljän kuukauden jälkeen voin jo sanoa, että voi kyllä, kannatti!

Niin kornilta kuin se kuulostaakin: Tänään uskon itseeni enemmän, tunnen maailmaa vähän paremmin ja olen juuri sen verran tyytyväisempi elämääni kuin ihminen voi olla sen jälkeen, kun on saanut elää hetken haavettaan todeksi.

Heidi

(Kuvat kotikadulta.)

Väriä vaatekaappiin

Lauantaina Lissabonissa oli Feira das Almas - Black January -kirpparitapahtuma. Tapahtuma sijoittui itselleni tuntemattomaan osaan Lissabonia, ja kun kävelin ränsistyneitä katuja huumeluolaa muistuttavaan paikkaan, saatoin hetken miettiä, että olenkohan eksynyt väärään osoitteeseen. Mutta ei! Yhden oven takaa löytyi kuin löytyikin valtava väkimassa ja jostain väkimassan seasta oli mahdollista myös (kyynärpäätaktiikalla jälleen) päästä käsiksi kiinnostavaan tavarapaljouteen.

Tuotteiden hintaraja oli 20 euroa, joten kaikki mitä myynnissä oli, oli periaatteessa myös ostettavissa. Tuotteita oli esillä laidasta laitaan. "Street fashion / jewelry / vintage / second hand / home decor / art & illustration / books / culture / cosmetics / portuguese handmade / bargains / music / workshops / & more", kuten tapahtuman Facebook-sivulla lueteltiin. Itse tartuin tällä kertaa vaatteisiin ja asusteisiin, vaikka silmät kiinnittyivät myös persoonallisiin tauluihin ja hauskoihin muistikirjoihin. Muun muassa laadukasta paikallista käsityötä oli esillä mielin määrin. 

Kun kotona mallailin värikkäitä ostoksiani mustantäyteistä vaatevuortani vasten, aloin miettiä, että mitähän tulin tehneeksi. Etenkin tuo vaaleanpunainen flamingo-paita ja vaaleanpunaiset shortsit tuntuvat itselleni aika ylilyönneiltä. Aivan älyttömän kauniita kuoseja, mutta vaativat vielä aika paljonkin silmiltä totuttelua. Pakko näitä kai kuitenkin on opetella rakastamaan, etenkin kun tulin vieneeksi mukanani myös muutaman uniikin kappaleen.

Tällaiset kirpparitapahtumat ja kirppikset ylipäätänsä ovat kyllä aivan omia lemppareitani. Juuri sellaisia paikkoja, joissa voi rikkoa vähän rajojaan ja leikitellä ostoksilla, kun jälkeenpäin ei tarvitse ainakaan hintojen takia itkeä.

Lähestyvä kevätkö laittaa pistämään vaatekaapitkin uusiksi? 

Vai alanko vain näyttää päivä päivältä enemmän tältä kaupungilta? Kohta minua ei varmaankaan erota Lissabonin vaaleanpunaisista seinistä. 

Heidi

Turistivisiitti São Jorgen linnaan

Lauantai oli vasta toinen kerta täällä oloni aikana, kun tein selkeän turistivierailun. Kohteena oli Castelo de São Jorge eli Pyhän Yrjön linna. Linna sijaitsee kukkulan päällä, joten sieltä käsin hahmottaa loistavasti koko kaupungin. Ja saa nauttia upeista näköaloista.

Kuulemma aikaisemmin linnaan on ollut vapaa sisäänpääsy. Nykyään turistit joutuvat kuitenkin maksamaan sisäänpääsystä, joten väkimäärä on vähentynyt ja tunnelma ilmeisesti muuttunut muun muassa piknik-vierailijoiden kaikottua.

Tuhat vuotta vanha linna on historiansa aikana toiminut niin muslimien ja kristittyjen välisten kamppailujen taistelukenttänä, kuninkaallisten asuinsijana kuin kaupungin suojanakin. 

Täytyy myöntää, että linnasta avautuvat mahtavat näkymät yli kaupungin kiinnostivat itseäni kuitenkin aika paljon enemmän kuin linnan historia. Varmasti kaupungin parhaita näköalapaikkoja. Tänne ohjeistaisin turistin, mutta itse tuskin palaan toista kertaa. Niin paljon linna ei tarjonnut ihmeteltävää ja tästä kaupungista näköalapaikat eivät lopu kesken. 

Jep, oli tuulinen päivä. Muutaman kerran pelkäsin, että lennän linnan muurien yli ja selfie-yritykset olivat katastrofi. Tässä kuvassa olen jo luovuttanut, mutta joskus luovuttaminenkin näköjään kannattaa, sillä tässä vaiheessa huvittunut japanilaisturisti ymmärsi jo tulla apuun. Siis hommahan oli ihan hallussa, mutta kiitos nyt kuitenkin. 

Täällä elämä on palannut takaisin rutiineihinsa. Päivät menevät pitkälti kotona Crisun, pyykkikorin ja tietokoneen kanssa vuorotellen hengaillen. Viikonlopuille on varmaan pakko alkaa suunnitella tarkempaa ohjelmaa, kun eipä niitä nyt niin kovin huimasti ole enää jäljellä. Tarkoituksena olisi tehdä visiitti ainakin Porton kaupunkiin ja Algarveen eli etelärannikolle.  

Viime viikolla luulin pariinkin otteeseen, että tornado nielaisee tämän talon, kun tuulenpuuskat tuntuivat tulevan savupiipusta sisään. Ilma oli yhtä myrskyä ja sisällä oli joka päivä jäätävän kylmä. Eilen kävin kaupassa huppari päällä ja meinasin sulaa auringonpaisteeseen.

Tämä viikko ollaan elelty Crisun kanssa kahdestaan. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että eräs on saanut opetella ala-asteen kertolaskutavat uudelleen, Netflixistä on suurkulutettu IT Crowdia ja keittiössä on kokeiltu yhtä sun toista kokkausviritelmää. Hauska viikko siis.

Heidi