Viimeisen kuukauteni ensimmäinen päivä

Eka pulu, jota teki mieli paijata.

Sunnuntai, 20. maaliskuuta. Tästä aikalailla tasan kuukausi eteenpäin niin lähetän lentokoneen ikkunasta lentopusuja Lissabonille ja itken ystäväni olkapäätä vasten kylmää ja kurjaa elämääni Suomessa. Hän ei tosin tiedä sitä vielä. Luulee tulevansa viettämään tänne rattoisan lomaviikon ja saavansa minusta hauskan matkaseuran, mutta viimeisellä viikollani olen luultavasti parkuva itkupilli ja kitisevä kakara. Puhumattakaan kotimatkasta. 

Suomeen voi aina palata. Tänne lähteminen on isompi askel. Se kai tekee täältä lähtemisestäkin vaikeampaa. Melko varmasti kun sen tietää, ettei koskaan näin pitkäksi aikaa enää palaa. Siitäkin huolimatta, että oma punainen tupa ja perunamaa -suunnitelmani on kuulunut muutaman kuukauden ajan jo rimmaavana: kissa, kiva mies ja kämppä Alfamasta. 

Muistan ne ensimmäiset päivät tässä kaupungissa. Mikään ei tehnyt niin suurta vaikutusta, kun etukäteen olin odottanut. Kadut tuntuivat vierailta, kaikki tuntui vieraalta. Eilen pystyin vain ihmettelemään, kun sisko saapui kaupunkiin laukomaan kommentteja, joihin osasin vastata vain toteamalla: "Ja sanot, että Kokkola on kaunis?" (#kotiseuturakkaus) Itse, kun on oppinut rakastamaan noin suurinpiirtein kaupungin jokaista kulmaa. Ehkä sitä vain kehittää aivan erityisen suhteen niihin paikkoihin, joissa tietää elävänsä vain hetken. 

Hui ja vau -ajatukset vaihtelevat mielessä tällä hetkellä. Viimeinen kuukausi taitaa Portugali-rundeineen olla kokemuksellisin ja sillä tavalla upein, mutta kuitenkin myös haikein täällä vietetyistä. Liian paljon hyvästeltävää ihmiselle, joka ei osaa luopua mistään. Vaikken olekaan ikävöitsijä, niin uskon, että tänne tulen kaipaamaan. 

Kyllä ihan oikeastikin aion kuitenkin ottaa kaiken irti viimeisistä päivistäni täällä, enkä vain parkua vollottaa. Ja palata lopulta Suomeen aivan onnellisena tulevasta kesästä ja elämästä, joka on taas siinä pisteessä, ettei mikään ole varmaa. Ei siis kurjassa pisteessä, vaan juuri sopivan jännittävässä. Ehkä välillä salaa saatan toivoa, että siltä vaateliikkeen kivalta myyjältä tulisi vielä se viesti, jossa hän kertoisi löytäneensä minulle täältä töitä ja saisin hyvän syyn pakata matkalaukut jälleen. 

Heidi