Vain heipat, ei hyvästit

Enää ei ole Ponte 24 de April -silta silmien ulottuvilla. Lissabon vaihtui keskiviikko-yönä kymmenen astetta kylmempään Suomeen. Kaupungin hälinän ja elämän tilalla on hiljainen Pohjanmaa.

Haikein, mutta kiitollisin ja onnellisin fiiliksin palasin Suomeen. Vaikeinta oli hyvästellä au pair -perhe, josta kuusi kuukautta ehti tehdä kovin rakkaan. Onneksi kulutimme viimeiset yhteiset hetkemme lähinnä nauraen toistemme reppareissa, niin sain pidäteltyä kyyneleitä lentokentälle asti.

Kun lentokone sitten kiepsautti ringin Lissabonin päällä ja näin jo kodiksi tulleen kaupungin kauniina valomerenä viimeisen kerran hetkeen, olivat ajatukset yhtä sekamelskaa. Kun Suomikaan ei muutamia tunteja myöhemmin toivottanut tervetulleeksi auringonpaisteella vaan lumisateella, saatoin hetken miettiä, että miksen jäänyt pidemmäksi aikaa.

Mutta kun viimein pääsin astumaan kotiovesta sisään rakkaisiin rutistuksiin, oli mielessä enää yksi ajatus: maailmassa on paikka nimeltään koti, joka on aina ylitse muiden. Sen tajutakseen joutuu ehkä välillä käydä jossain muualla, mutta ei vain ole muualla niin rauhoittavaa tämän ihmisen olla kuin kotona, jonka lattiat narisevat ja jonka ikkunoista paistaa sisään maailman kaunein valo. Täällä sydän on höyhenen painoinen.

Ei ole Suomessa appelsiinipuita, ei yhtä paljon värejä eikä auringonpaistetta, tai hymyjä ja sympatiaa. Mutta Suomessa on äänettömän kaunis luonto, kasa rakkaita ihmisiä ja koti, johon on aina yhtä ihana palata.

Ja sitten, kun tulee appelsiinipuuikävä, voin muistuttaa itselleni: 

nämä olivat vain heipat, ei hyvästit.

Heidi

Viimeisen kuukauteni ensimmäinen päivä

Eka pulu, jota teki mieli paijata.

Sunnuntai, 20. maaliskuuta. Tästä aikalailla tasan kuukausi eteenpäin niin lähetän lentokoneen ikkunasta lentopusuja Lissabonille ja itken ystäväni olkapäätä vasten kylmää ja kurjaa elämääni Suomessa. Hän ei tosin tiedä sitä vielä. Luulee tulevansa viettämään tänne rattoisan lomaviikon ja saavansa minusta hauskan matkaseuran, mutta viimeisellä viikollani olen luultavasti parkuva itkupilli ja kitisevä kakara. Puhumattakaan kotimatkasta. 

Suomeen voi aina palata. Tänne lähteminen on isompi askel. Se kai tekee täältä lähtemisestäkin vaikeampaa. Melko varmasti kun sen tietää, ettei koskaan näin pitkäksi aikaa enää palaa. Siitäkin huolimatta, että oma punainen tupa ja perunamaa -suunnitelmani on kuulunut muutaman kuukauden ajan jo rimmaavana: kissa, kiva mies ja kämppä Alfamasta. 

Muistan ne ensimmäiset päivät tässä kaupungissa. Mikään ei tehnyt niin suurta vaikutusta, kun etukäteen olin odottanut. Kadut tuntuivat vierailta, kaikki tuntui vieraalta. Eilen pystyin vain ihmettelemään, kun sisko saapui kaupunkiin laukomaan kommentteja, joihin osasin vastata vain toteamalla: "Ja sanot, että Kokkola on kaunis?" (#kotiseuturakkaus) Itse, kun on oppinut rakastamaan noin suurinpiirtein kaupungin jokaista kulmaa. Ehkä sitä vain kehittää aivan erityisen suhteen niihin paikkoihin, joissa tietää elävänsä vain hetken. 

Hui ja vau -ajatukset vaihtelevat mielessä tällä hetkellä. Viimeinen kuukausi taitaa Portugali-rundeineen olla kokemuksellisin ja sillä tavalla upein, mutta kuitenkin myös haikein täällä vietetyistä. Liian paljon hyvästeltävää ihmiselle, joka ei osaa luopua mistään. Vaikken olekaan ikävöitsijä, niin uskon, että tänne tulen kaipaamaan. 

Kyllä ihan oikeastikin aion kuitenkin ottaa kaiken irti viimeisistä päivistäni täällä, enkä vain parkua vollottaa. Ja palata lopulta Suomeen aivan onnellisena tulevasta kesästä ja elämästä, joka on taas siinä pisteessä, ettei mikään ole varmaa. Ei siis kurjassa pisteessä, vaan juuri sopivan jännittävässä. Ehkä välillä salaa saatan toivoa, että siltä vaateliikkeen kivalta myyjältä tulisi vielä se viesti, jossa hän kertoisi löytäneensä minulle täältä töitä ja saisin hyvän syyn pakata matkalaukut jälleen. 

Heidi

Sateen jälkeisiä hetkiä

Sateen jälkeisiä hetkiä päivältä, jolloin 

yli kuusikymppinen mies kiipesi odottamaan bussia kadun betonikaiteelle ja sai minut taas toteamaan, että portugalilaiset ovat ehkä maailman sympaattisimpia olentoja, 

katselin junan ikkunasta Tejo-jokea, jonka aurinko sai kauniisti kimaltelemaan,

ja sitten hetkeä myöhemmin pakoilin sadetta kolme tuntia kauppahallissa, 

tilasin summamutikassa portugalilaiselta ruokalistalta lohihampparin ja päädyin syömään mustekalan musteesta leivottua sämpylää, joka olikin hämmästyksekseni hyvää,

päättelin, että kannattaisi useammankin uskaltaa tehdä epävarmoja valintoja, 

vaihdoin hämmentyneen katseen miehen kanssa, joka pyysi minua muutama viikko aiemmin lasilliselle ja mietin taas hetken, että asunko muka yli 500 000 asukkaan kaupungissa,

totesin, että sateen jälkeen tässä kaupungissa on liikkeellä enemmän puluja kuin ihmisiä,

kävelin Rua Cor-de-Rosaa - pinkkiä katua pitkin ja mietin, onko maailmassa toista yhtä värikästä kaupunkia kuin Lissabon,

kiipesin Adamastorille - yhdelle kaupungin useista miradouroista eli näköalapaikoista ja istuin hetken tunnelmoimassa kaupunkia ja elämää, kunnes viereeni alkoi kerääntyä ihmisiä ja huomasin ajautuvani osaksi heidän porukkaansa, 

sanoin mielessäni, että kun haluat olla yksin, älä istahda alas viikonloppuiltana paikassa, jossa jokainen pitelee kädessään joko kalja- tai viinimukia ja kamppailin itseni kuorestani ulos sosiaaliseen elämään,

havaitsin jälleen, kuinka kiinnostavia ja positiivisessa mielessä kummallisia ihmisiä maailma voikaan olla pullollaan,

kuuntelin lumoutuneena bangladeshilaismiehen musisointia lehti harppunaan ja koitin päästä perille hänen hiljaisen puhetulvansa sisällöstä,

join liian monta lasia punaviiniä

ja mietin, tarttuisinko hetkiin Suomessa yhtä avoimesti kuin olen tehnyt täällä. 

Heidi

Turistivisiitti São Jorgen linnaan

Lauantai oli vasta toinen kerta täällä oloni aikana, kun tein selkeän turistivierailun. Kohteena oli Castelo de São Jorge eli Pyhän Yrjön linna. Linna sijaitsee kukkulan päällä, joten sieltä käsin hahmottaa loistavasti koko kaupungin. Ja saa nauttia upeista näköaloista.

Kuulemma aikaisemmin linnaan on ollut vapaa sisäänpääsy. Nykyään turistit joutuvat kuitenkin maksamaan sisäänpääsystä, joten väkimäärä on vähentynyt ja tunnelma ilmeisesti muuttunut muun muassa piknik-vierailijoiden kaikottua.

Tuhat vuotta vanha linna on historiansa aikana toiminut niin muslimien ja kristittyjen välisten kamppailujen taistelukenttänä, kuninkaallisten asuinsijana kuin kaupungin suojanakin. 

Täytyy myöntää, että linnasta avautuvat mahtavat näkymät yli kaupungin kiinnostivat itseäni kuitenkin aika paljon enemmän kuin linnan historia. Varmasti kaupungin parhaita näköalapaikkoja. Tänne ohjeistaisin turistin, mutta itse tuskin palaan toista kertaa. Niin paljon linna ei tarjonnut ihmeteltävää ja tästä kaupungista näköalapaikat eivät lopu kesken. 

Jep, oli tuulinen päivä. Muutaman kerran pelkäsin, että lennän linnan muurien yli ja selfie-yritykset olivat katastrofi. Tässä kuvassa olen jo luovuttanut, mutta joskus luovuttaminenkin näköjään kannattaa, sillä tässä vaiheessa huvittunut japanilaisturisti ymmärsi jo tulla apuun. Siis hommahan oli ihan hallussa, mutta kiitos nyt kuitenkin. 

Täällä elämä on palannut takaisin rutiineihinsa. Päivät menevät pitkälti kotona Crisun, pyykkikorin ja tietokoneen kanssa vuorotellen hengaillen. Viikonlopuille on varmaan pakko alkaa suunnitella tarkempaa ohjelmaa, kun eipä niitä nyt niin kovin huimasti ole enää jäljellä. Tarkoituksena olisi tehdä visiitti ainakin Porton kaupunkiin ja Algarveen eli etelärannikolle.  

Viime viikolla luulin pariinkin otteeseen, että tornado nielaisee tämän talon, kun tuulenpuuskat tuntuivat tulevan savupiipusta sisään. Ilma oli yhtä myrskyä ja sisällä oli joka päivä jäätävän kylmä. Eilen kävin kaupassa huppari päällä ja meinasin sulaa auringonpaisteeseen.

Tämä viikko ollaan elelty Crisun kanssa kahdestaan. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että eräs on saanut opetella ala-asteen kertolaskutavat uudelleen, Netflixistä on suurkulutettu IT Crowdia ja keittiössä on kokeiltu yhtä sun toista kokkausviritelmää. Hauska viikko siis.

Heidi

Hyvää joulua Lissabon

Kello näyttää 8:30. Kerrankin saatan ehtiä ajoissa liikkeelle. Mutta ehei, niin vain onnistun hukkaamaan johonkin seuraavat neljä tuntia. Löydän itseni bussipysäkiltä vasta varttia vaille yksi. Kaksikymmentä minuuttia odotusta. Vaikka eihän näistä koskaan tiedä. Ajan kuluksi vaivaudun viimein kääntämään bussiaikataulut portugalista englanniksi. Kappas vain, kannatti. Olen väärinymmärtänyt "partidas"-sanan. Ei sillä ilmeisesti tarkoitetakaan pääte- vaan lähtöasemaa. Vai oliko se juuri toisinpäin?

Kuinkahan moni naapuri on kummastellut, miksi seison bussipysäkillä keskimäärin kolme varttia lähes joka lauantai.

Unohdan olla kärppänä ja bussi melkein huristelee ohi. Onneksi vain melkein. Olá, bom dia. Kuski muistaa palvella hymyssä suin. Niin kuin tähän mennessä kuskeista kaikki.

Bussilla Oeirasiin, Oeirasista juna Cais do Sodrén pääterautatieasemalle Lissaboniin. Tietysti myöhästyn junasta arviolta kaksikymmentä sekuntia. Olisin ehtinyt, jos ei lippuautomaatti olisi tinttaillut. Huoh. Onneksi junat kulkevat kahdenkymmenen minuutin välein. 

14:00. Taas kerran luulen nousseeni väärään suuntaan lähtevään junaan. Aivoni eivät vain millään suostu sisäistämään tämän rautatieaseman ilmansuuntia. 

Oikeassa silti olen. Parin pysäkin päästä avautuu näkymä Tejo-joelle. Tuntuu epätodelliselta, että saan ihastella tällaisia maisemia joka päivä.

Kanssamatkustajista ei ole tällä kertaa iloa. Tulisipa jostain taas se mummo, joka puhua pälpätti koko lähes puolen tunnin junamatkan. Portugalilaiset eivät osaa olla hiljaa. Stereotypia, jonka olen luonut.

Cais do Sodressa. Taas vähän epävarmana kävelen portille. Hitto jos matkakorttini ei taaskaan toimi. Kaveri lykäsi käteeni ylimääräisen pahvisen läpyskänsä, kun ensimmäistä kertaa julkisten kanssa tuskailin. Viime reissulla korttini tinttaili enkä päässyt yhdestä portista sisään. Pitäisi ostaa luotettavampi yksilö. 

Ensimmäisenä suuntaan viiniostoksille. Napoleão:n kerrotaan olevan kaupungin paras viinikauppa. Ystävällinen kauppias kiirehtii heti avukseni. Kaikkea on ja kaiken hintaista. Kun saan ostoskassin käteeni, kadun heti, että tulin tänne ensimmäisenä. Ostoksiini sentään voin olla tyytyväinen.

Seuraavana Alfama Market de Natal. Alfaman kaupunginosassa, jonka kaduissa ei ole minkäänlaista logiikkaa on hauska vain käveleskellä. Ei ole kiire määränpäähän, kun matkan varrellakin on ihasteltavaa.







Sympaattisen näköinen keltainen talo houkuttelee astumaan sisään. Pienessä huoneessa nainen maalaa azulejo-kaakeleita. Sisään tulee toinenkin utelias ja tila käy heti ahtaaksi. Poistun talosta tyytyväisenä ihastuttavan uuden jääkaappimagneettini kanssa. Taas kerran saan todeta, että tämä kaakelitaide on ehdottomasti yksi tämän kaupungin kauneimmista jutuista.








Muutamat portaat ja olenkin jo markkinoilla. Luulin saapuvani väkitungokseen, mutta paikalla onkin rauhallista. Tämä viihtyisä tapahtuma on nopeasti kierretty. 

Keltainen raitiovaunu 28 huristelee ohi. Kohta tulee jo toinen. Tämä on taas yksi niistä jutuista, joista kaupunki tunnetaan. Muutaman vuoden päästä juhlitaan 28:n satavuotissynttäreitä.

Nainen lähistöllä kutsuu lastaan suomeksi. Siirryn kuvaamaan perheen isän viereen. Tällä kertaa ei huvita avata suuta, vaikka normaalisti jotain kommenttia heittäisinkin. Ulkomailla jotenkin jo pelkkä yhteinen kansallisuus tuntuu todella yhdistävältä tekijältä. 

Ei merkkiäkään siitä, että viiden päivän päästä on joulu. Ihmiset kävelevät aurinkolasit päässä ja takit auki, vaikka aurinkoa ei välillä häävin edes näy. Niin teen minäkin.

Ei kun onhan täällä ainakin yksi merkki. Jostain kuuluu vähän väliä joululauluja.



Alan laskeutua Alfaman pääkatua alaspäin. Mukavia putiikkeja katu täynnä. Himoitsen taas portugalilaista käsityötä olevia vilttejä, mutten raaski ostaa.



Baixan kahdeksan pitkää katua. Kauppoja ja ravintoloita. Puikkelehdin kadut läpi. Tällä välin päivä huomaamatta pimenee ja jouluvalot syttyvät. Kellon täytyy lähennellä kuutta. 

Siirryn kiertelemään joulumarkkinoita. Nappaan mukaani yhdeltä kojulta ison sämpylän. Miksi ne niitä nyt kutsuvatkaan. Kauppias laittaa väliin paksun kerroksen portugalilaista juustoa. Nam.

Seuraavaksi Principe Realille. Kaupunginosa on Lissabonin upeimpia. Muutaman putiikin jälkeen olen kuitenkin jo niin väsynyt, että palaan takaisin Baixalle ja lähemmäksi rautatieasemaa.

Praça do Comércion aukiolta virtaa ihmisiä vastaan. Käyn kurkkaamassa, onko aukiolla vielä jotain ohjelmaa. Ei mitään joululauluja ihmeellisempää havaittavissa. Soluttaudun ihmisvilinään. Alan jo tottua tähän, vaikka sivukadut vielä vievätkin voiton. Tuntuu kuitenkin jollain tapaa rauhoittavalta olla keskellä väkijoukkoa, mutta silti tuntea itsensä niin erilliseksi. Portugalia, portugalia, portugalia, jossain ranskaa, jossain englantia.

Juna Belémiin. Pastéis de Belém -kermaleivokset tuliaisiksi ja takaisin junaan. Junan penkkiin lysähtää veltto ja väsynyt tyyppi. Ostokset ovat hiertäneet kädet punaisiksi ja jalkoja särkee. Mutta siitä viis. Et sinä sitä huomenna muista. Muistat ainoastaan ne valot ja ne hymyt ja ne kadut. 

Ei jouluun sittenkään tarvita ehkä lunta. Ilmankin selviää, kunhan varoo katsomasta ikkunasta ulos tai pitää ainakin pään siellä jouluvalojen korkeuksissa.

Hyvää joulua Lissabon. Anteeksi, että pakenen, mutta minä kaipaan silti jouluuni lunta. Olkoon se viimeinen joululahjatoivomukseni.

Heidi

Vuoden kivoin stressinaihe

Mitä sitä kieltämään: Yksi joulun parhaista jutuista on ehdottomasti lahjat. Rakastan lahjojen antamista ja lähes lapsen innollahan niitä itsekin vastaanottaa. On kiva ilahduttaa ja on kiva ilahtua.

Joululahjojen ikävämpi puoli on, että niiden hankkimiseen herää aina kovin myöhään. Tai siis ainakin minä herään aina kovin myöhään. Ajattelin, että täällä hankintavaihe sujuisi kivuttomasti, mutta ehei. Paljon on, mistä valita, mutta sekö vasta tekeekin kriittiseksi.

Oman haasteensa lahjaostoksiini tuo se, että tulen Suomeen repun kanssa, joten puolet vaihtoehdoista karsiintuu jo siitä syystä. Jättilaukun raahaaminen nyt ei olisi kovin järkevää, eikä laukkuostoksillekaan huvittaisi lähteä. Reppu täyttyköön krääsästä. Kuka niitä vaatteita nyt tarvitsisikaan.

Alla tulee muutama havainnollistava esimerkki ostosongelmani "vakavuudesta". Pääsette samalla kärryille kuluneiden päivien sisällöstä. 

Lauantaina kävimme kiertelemässä Lissabonin suurinta kirpputoria, Feira da Ladraa, joka olisi voinut olla paratiisini, mutta ostointoni ollessa jossain jäljittämättömissä, se ei aivan sellaiselta tuntunut. Paikasta löytyi ihmispaljouden lisäksi katujen täydeltä tavaraa, sekä käytettyä että uutta. Myynnissä oli muun muassa perinteikkäitä portugalilaisia tuotteita, koruja, vinyylejä, vaatteita ja astioita. Aivan kaikkea noin lyhyesti sanottuna. Niinkin paljon, että tuli jo vähän ähky. Mitään ei tarttunut mukaan. 

Sunnuntaina lähdin itsekseni kiertelemään kaupungille. Olin etukäteen katsonut muutaman paikan, joihin ajattelin suunnistaa tuliaisiakin silmäilemään. Kappas vain, ensimmäistä liikettä ei ollut enää olemassa ja toinen oli suljettu. Se siitä sitten. Tutustuin kuitenkin uusiin katuihin ja rakastuin taas vielä vähän enemmän Lissaboniin. Nojailin näköalatasanteen kaiteeseen ja eksyin "tässä minä tosiaan olen" -ajatuksiin. Shoppailuista ei vain taaskaan meinannut tulla mitään.

Maanantaina kävimme kaupungin suurimmilla joulumarkkinoilla, jotka paljastuivat kuitenkin odotettua pienemmiksi. Muutama portugalilainen maistiainen tarttui kuitenkin mukaan.

Tiistaina Portugalissa oli pyhäpäivä (ilmeisesti Dia da Imaculada Conceição - Neitsyt Marian perisynnitön sikiäminen, kun näin jälkeenpäin keksin selvittää) ja Crisulla vapaapäivä, joten vietettiin päivä Kidzaniassa - lasten kaupungissa, jossa lapset voivat kokeilla eri ammatteja. Mieletön paikka. Kidzania sijaitsee ostoskeskuksen sisällä, joten minulla oli hyvä mahdollisuus poiketa päivän aikana jälleen ostoksille. Olisin tosin voinut jättää poikkeamattakin, sillä taas palasin takaisin tyhjin käsin.

Pientä turhautumista oli havaittavissa näiden ostosreissujen jäljiltä. Pettymysten innoittamana päätin kuitenkin googlailla käsiini Lissabonin parhaat putiikit, joten seuraavalla kerralla pitäisi olla korkeat onnistumisprosentit. (Ei huolta kotiväki, kuten voitte huomata, suhtaudun joululahjaostoksiinne vakavuudella. Kotiinhan ei ollut lupa ilman tuomisia tulla?)

Vaikka lahjojen hankkimiseen usein kuuluu ajoittainen hien pyyhkiminen otsalta, niin se on ehdottomasti ja onneksi yksi kivoimpia stressinaiheita, mitä voi olla.

Kolme viikkoa on ollut joulukuusi koristeineen jo esillä ja enää reilu viikko, niin pääsen koristelemaan joulukuusta koti-Suomeen. Maailmalla on kivaa, mutta joulunaika on silti kivointa viettää maailman parhaassa kodissa maailman parhaiden ihmisten kanssa. (VAROITUS! Olen huomannut itsessäni ikävän tuomia imeliä taipumuksia, joten täältä saattaa tulla kotiin poikkeuksellisen halipulainen ja pehmo tyyppi.)

Asioita oppii arvostamaan, kun hetken elää ilman. 

Heidi