Viimeisen kuukauteni ensimmäinen päivä

Eka pulu, jota teki mieli paijata.

Sunnuntai, 20. maaliskuuta. Tästä aikalailla tasan kuukausi eteenpäin niin lähetän lentokoneen ikkunasta lentopusuja Lissabonille ja itken ystäväni olkapäätä vasten kylmää ja kurjaa elämääni Suomessa. Hän ei tosin tiedä sitä vielä. Luulee tulevansa viettämään tänne rattoisan lomaviikon ja saavansa minusta hauskan matkaseuran, mutta viimeisellä viikollani olen luultavasti parkuva itkupilli ja kitisevä kakara. Puhumattakaan kotimatkasta. 

Suomeen voi aina palata. Tänne lähteminen on isompi askel. Se kai tekee täältä lähtemisestäkin vaikeampaa. Melko varmasti kun sen tietää, ettei koskaan näin pitkäksi aikaa enää palaa. Siitäkin huolimatta, että oma punainen tupa ja perunamaa -suunnitelmani on kuulunut muutaman kuukauden ajan jo rimmaavana: kissa, kiva mies ja kämppä Alfamasta. 

Muistan ne ensimmäiset päivät tässä kaupungissa. Mikään ei tehnyt niin suurta vaikutusta, kun etukäteen olin odottanut. Kadut tuntuivat vierailta, kaikki tuntui vieraalta. Eilen pystyin vain ihmettelemään, kun sisko saapui kaupunkiin laukomaan kommentteja, joihin osasin vastata vain toteamalla: "Ja sanot, että Kokkola on kaunis?" (#kotiseuturakkaus) Itse, kun on oppinut rakastamaan noin suurinpiirtein kaupungin jokaista kulmaa. Ehkä sitä vain kehittää aivan erityisen suhteen niihin paikkoihin, joissa tietää elävänsä vain hetken. 

Hui ja vau -ajatukset vaihtelevat mielessä tällä hetkellä. Viimeinen kuukausi taitaa Portugali-rundeineen olla kokemuksellisin ja sillä tavalla upein, mutta kuitenkin myös haikein täällä vietetyistä. Liian paljon hyvästeltävää ihmiselle, joka ei osaa luopua mistään. Vaikken olekaan ikävöitsijä, niin uskon, että tänne tulen kaipaamaan. 

Kyllä ihan oikeastikin aion kuitenkin ottaa kaiken irti viimeisistä päivistäni täällä, enkä vain parkua vollottaa. Ja palata lopulta Suomeen aivan onnellisena tulevasta kesästä ja elämästä, joka on taas siinä pisteessä, ettei mikään ole varmaa. Ei siis kurjassa pisteessä, vaan juuri sopivan jännittävässä. Ehkä välillä salaa saatan toivoa, että siltä vaateliikkeen kivalta myyjältä tulisi vielä se viesti, jossa hän kertoisi löytäneensä minulle täältä töitä ja saisin hyvän syyn pakata matkalaukut jälleen. 

Heidi

Sohvanpohjalta moi!

Tänään Portugalissa on vietetty Terça-feira do Carnaval:a. Karnevaalitiistaita siis. Cascaisissa ilmeisesti olisi ollut paraati, mutta kun päivä on ollut suttuinen ja välillä sateinenkin, niin roskapöntöillä vierailussa oli tällä kertaa itselleni ihan tarpeeksi aktiviteettia. Sentään perjantaina pääsin vähän karnevaalifiiliksiin, kun Crisun koululla vietettiin karnevaalipäivää.

Eletään taas niitä päiviä ja viikkoja, kun koko ajan tuntuu tapahtuvan jotain. Luulenkin, että se päivä kun herään järkyttyneenä maaliskuuhun tulee ennätyspian. Nytkin on Crisun lomaviikko meneillään. Perheeni ystäväperhe on ollut viikon verran kyläilemässä, joten talossa on ollut tavallista enemmän vipinää. Mitä nyt voi kuvitella, kun yksi poika kerrotaankin yhtäkkiä neljällä. Viime viikko meni poikia olkapäät kipeinä kanniskellen ja futista pelaillen. Nyt taas on ollut pari rauhallisempaa päivää, kun muut ovat olleet päivät retkeilemässä. 

Itse olen huomannut taas koti-ihmiseni kaivautuvan esiin. Viime viikkoina en ole kovin montaa kertaa kotoa poistunut, vaikka aikaa ja mahdollisuuksia olisi ollut vaikka kuinka. Kai se vain on totta, että elämästä tulee lopulta arkea sama missä puolella maailmaa sitä elelee, eivätkä kaikki kiinnostavatkaan jutut aina silloin tarpeeksi houkuttele. Toisinaan kotisohva vie voiton. 

Onneksi nyt kuitenkin sen verran olen saanut itseäni liikutettua, että viime viikolla kävin viimein laittamassa tilaukseen julkisten kuukausikortin Oeirasissa. Senkään takia ei ole kauheasti houkutellut lähteä pidemmälle liikenteeseen, kun tietää, että pian voi kulkea halvemmalla niin paljon kuin mieli tekee. Tämän viikon nyt vain malttamattomana korttiani odottelen. Taistelu sohvaa vastaan pian alkakoon.

Ps. Sunnuntaina keksin metron täydellisyyden. En ole varma vaikuttiko asiaan metrotunnelin seinillä juoksevat puput vai mikä, mutta kaikki kivuus- ja helppouspisteet metroille. 

Heidi

Hyvät ja huonot uutiset

Elämä ja blogi eivät ole onnistuneet pysyttelemään samassa tahdissa, mutta koitan korjata asian. Reaaliaikaisempia kuulumisia siis luvassa tulevaisuudessa! 

Nyt kuitenkin kooste kuluneiden viikkojen kivoista ja vähemmän kivoista tapauksista. 

Huonot uutiset: 

♠  Fazer suklaani ovat loppumassa. Luonnollisesti kamalin asia. 

♠  Sosiaalisen elämäni voi tiivistää lähinnä kahteen sanaan: puhelin ja perheeni. Muita au paireja en ole onnistunut löytämään, eikä lähipiiristäni ole tullut tietooni ketään oman ikäisiäni nuoria. Onneksi olen niitä ihmisiä, jotka viihtyvät hyvin myös itsekseen, joten vielä ainakaan ystävien puute ei ole muodostunut hetkellisiä koti-ikävän potemisia suuremmaksi ongelmaksi.

♠  Täällä ihmiset ovat pääasiassa todella mukavia ja esimerkiksi kaduilla tuntemattomatkin saattavat aloittaa keskustelua. Huono puoli on se, etten ymmärrä mitään, ja epäilen tulenko ymmärtämäänkään, kun portugalin oppiminen ei ole kuitenkaan aivan ensimmäisenä tavoitteenani.

Hyvät uutiset: 

♠  Tulen viettämään joulun ja uudenvuoden Suomessa, joten saan pian lisää suklaata. Ja sosiaalista elämää jee! Joulu ja etenkin uusivuosi olisi toki ollut kiinnostavaa viettää täälläkin, mutta kun muita vaihtoehtoja ei oikeastaan edes ole, tulen mieluusti kotiin hemmoteltavaksi.

♠  Kaikesta huolimatta onnistuin tutustumaan viikonlopun aikana uuteen ihmiseen ja samalla Lissaboniin vähän paremmin!

♠  Pääsin myös viimein jo aika hyvin kartalle julkisten toiminnasta. Täällä julkiset ovat itse asiassa aika yksinkertaisia. Positiivista on sekin, että niin julkisilla kulkeminen kuin kaikki muukin on täällä ainakin suomalaisen näkökulmasta todella halpaa!

♠  Olen löytänyt nopsan oikoreitin Mäkkäriin. Portugalilainen ruoka on kuitenkin ollut sen verran hyvää, etten yhtä kertaa enempää ole siellä toistaiseksi vieraillut.

♠  En ole kolautellut päätäni harjakattoon enkä häiriintynyt meluavista koirista enää hetkeen. Kaikkeen voi ilmeisesti tottua!

♠  YTL:ltä tuli ilostuttavia uutisia - en nimittäin kuluttanut takapuoltani turhaan syksyn uusinnoissa!

Siinäpä tärkeimmät. Pitänee myös mainita eilisestä valaistumisen hetkestä - selvisi, etten periaatteessa asukaan Lissabonissa vaan Cascaisissa. Kelpaahan sekin!  

Kuvat viikonlopulta Lissabonista. Lauantaihin kuului muun muassa maisemaihastelua Praca do Comercion aukion näköalatasanteelta, kiipeäminen Sao Jorgen linnoitukselle vain saadaksemme kuulla, että linnoitus on suljettu, ja tulipa tutustuttua myös Lissabonin yöelämään. Tällä kertaa hetket tallentuivat paremmin mieleen kuin kameralle, joten kuvia ei ole tarjota enempää.

Myös Teatro Nacional De Maria II:n seinällä otettiin osaa Ranskan järkyttäviin tapahtumiin. 

Rakkautta maailmaan, rakkautta viikkoonne!

Heidi