Enää ei ole Ponte 24 de April -silta silmien ulottuvilla. Lissabon vaihtui keskiviikko-yönä kymmenen astetta kylmempään Suomeen. Kaupungin hälinän ja elämän tilalla on hiljainen Pohjanmaa.
Haikein, mutta kiitollisin ja onnellisin fiiliksin palasin Suomeen. Vaikeinta oli hyvästellä au pair -perhe, josta kuusi kuukautta ehti tehdä kovin rakkaan. Onneksi kulutimme viimeiset yhteiset hetkemme lähinnä nauraen toistemme reppareissa, niin sain pidäteltyä kyyneleitä lentokentälle asti.
Kun lentokone sitten kiepsautti ringin Lissabonin päällä ja näin jo kodiksi tulleen kaupungin kauniina valomerenä viimeisen kerran hetkeen, olivat ajatukset yhtä sekamelskaa. Kun Suomikaan ei muutamia tunteja myöhemmin toivottanut tervetulleeksi auringonpaisteella vaan lumisateella, saatoin hetken miettiä, että miksen jäänyt pidemmäksi aikaa.
Mutta kun viimein pääsin astumaan kotiovesta sisään rakkaisiin rutistuksiin, oli mielessä enää yksi ajatus: maailmassa on paikka nimeltään koti, joka on aina ylitse muiden. Sen tajutakseen joutuu ehkä välillä käydä jossain muualla, mutta ei vain ole muualla niin rauhoittavaa tämän ihmisen olla kuin kotona, jonka lattiat narisevat ja jonka ikkunoista paistaa sisään maailman kaunein valo. Täällä sydän on höyhenen painoinen.
Ei ole Suomessa appelsiinipuita, ei yhtä paljon värejä eikä auringonpaistetta, tai hymyjä ja sympatiaa. Mutta Suomessa on äänettömän kaunis luonto, kasa rakkaita ihmisiä ja koti, johon on aina yhtä ihana palata.
Ja sitten, kun tulee appelsiinipuuikävä, voin muistuttaa itselleni:
nämä olivat vain heipat, ei hyvästit.
Heidi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti