Sateen jälkeisiä hetkiä

Sateen jälkeisiä hetkiä päivältä, jolloin 

yli kuusikymppinen mies kiipesi odottamaan bussia kadun betonikaiteelle ja sai minut taas toteamaan, että portugalilaiset ovat ehkä maailman sympaattisimpia olentoja, 

katselin junan ikkunasta Tejo-jokea, jonka aurinko sai kauniisti kimaltelemaan,

ja sitten hetkeä myöhemmin pakoilin sadetta kolme tuntia kauppahallissa, 

tilasin summamutikassa portugalilaiselta ruokalistalta lohihampparin ja päädyin syömään mustekalan musteesta leivottua sämpylää, joka olikin hämmästyksekseni hyvää,

päättelin, että kannattaisi useammankin uskaltaa tehdä epävarmoja valintoja, 

vaihdoin hämmentyneen katseen miehen kanssa, joka pyysi minua muutama viikko aiemmin lasilliselle ja mietin taas hetken, että asunko muka yli 500 000 asukkaan kaupungissa,

totesin, että sateen jälkeen tässä kaupungissa on liikkeellä enemmän puluja kuin ihmisiä,

kävelin Rua Cor-de-Rosaa - pinkkiä katua pitkin ja mietin, onko maailmassa toista yhtä värikästä kaupunkia kuin Lissabon,

kiipesin Adamastorille - yhdelle kaupungin useista miradouroista eli näköalapaikoista ja istuin hetken tunnelmoimassa kaupunkia ja elämää, kunnes viereeni alkoi kerääntyä ihmisiä ja huomasin ajautuvani osaksi heidän porukkaansa, 

sanoin mielessäni, että kun haluat olla yksin, älä istahda alas viikonloppuiltana paikassa, jossa jokainen pitelee kädessään joko kalja- tai viinimukia ja kamppailin itseni kuorestani ulos sosiaaliseen elämään,

havaitsin jälleen, kuinka kiinnostavia ja positiivisessa mielessä kummallisia ihmisiä maailma voikaan olla pullollaan,

kuuntelin lumoutuneena bangladeshilaismiehen musisointia lehti harppunaan ja koitin päästä perille hänen hiljaisen puhetulvansa sisällöstä,

join liian monta lasia punaviiniä

ja mietin, tarttuisinko hetkiin Suomessa yhtä avoimesti kuin olen tehnyt täällä. 

Heidi

O Chocolate em Lisboa -suklaataivas

Postaus, joka meinasi jäädä tekemättä, kunnes mammalta tuli viesti: "Milloin kirjoitat siitä suklaatapahtumasta?" Haha. No vaikka heti. Onneksi aina on ainakin yksi ihminen, jota varmasti kiinnostaa. 

Viime torstaista sunnuntaihin Lissabonissa oli ilmeisesti jo jokavuotiseksi muodostunut O Chocolate em Lisboa -tapahtuma. Tapahtuma järjestettiin Campo Pequenon härkätaistelurenkaassa. Paikan päällä oli portugalilaisia suklaaherkkuja laidasta laitaan ja vähän jotain vähemmän suklaistakin.

Siellä, missä on suklaata, olen tietysti myös minä. Sunnuntaina sainkin liikutettua itseäni sen verran reippaasti, että bussi-, juna-, metro- ja kävelymatkan jälkeen löydyin minäkin suklaaherkkujen ääreltä. Kaiken vaivan arvoista.

En suinkaan ollut ainoa suklaarakastaja, joka oli päätynyt paikalle. Sisään nimittäin pääsin ennakkolipun puuttuessa vasta noin tunnin jonotuksen jälkeen. Tapahtuman ainoa miinuspuoli olikin, että suuressa ihmismassassa kulkeminen vaati jälleen kyynärpäätaktiikkaa.

Nam, nam ja nam. Ja sitten muutaman macaronin, suklaakakun ja suklaisen crepen jälkeen jo vähän yök. Suklaatakin voi näköjään syödä liikaa.

Onneksi suklaaähkystä huolimatta kaappasin mukaani pari cupcakea, sillä seuraavana päivänä olin niiden kanssa taas seitsemännessä taivaassa. Siellä, missä suklaan kanssa nyt yleensäkin ollaan.

Heidi

Sohvanpohjalta moi!

Tänään Portugalissa on vietetty Terça-feira do Carnaval:a. Karnevaalitiistaita siis. Cascaisissa ilmeisesti olisi ollut paraati, mutta kun päivä on ollut suttuinen ja välillä sateinenkin, niin roskapöntöillä vierailussa oli tällä kertaa itselleni ihan tarpeeksi aktiviteettia. Sentään perjantaina pääsin vähän karnevaalifiiliksiin, kun Crisun koululla vietettiin karnevaalipäivää.

Eletään taas niitä päiviä ja viikkoja, kun koko ajan tuntuu tapahtuvan jotain. Luulenkin, että se päivä kun herään järkyttyneenä maaliskuuhun tulee ennätyspian. Nytkin on Crisun lomaviikko meneillään. Perheeni ystäväperhe on ollut viikon verran kyläilemässä, joten talossa on ollut tavallista enemmän vipinää. Mitä nyt voi kuvitella, kun yksi poika kerrotaankin yhtäkkiä neljällä. Viime viikko meni poikia olkapäät kipeinä kanniskellen ja futista pelaillen. Nyt taas on ollut pari rauhallisempaa päivää, kun muut ovat olleet päivät retkeilemässä. 

Itse olen huomannut taas koti-ihmiseni kaivautuvan esiin. Viime viikkoina en ole kovin montaa kertaa kotoa poistunut, vaikka aikaa ja mahdollisuuksia olisi ollut vaikka kuinka. Kai se vain on totta, että elämästä tulee lopulta arkea sama missä puolella maailmaa sitä elelee, eivätkä kaikki kiinnostavatkaan jutut aina silloin tarpeeksi houkuttele. Toisinaan kotisohva vie voiton. 

Onneksi nyt kuitenkin sen verran olen saanut itseäni liikutettua, että viime viikolla kävin viimein laittamassa tilaukseen julkisten kuukausikortin Oeirasissa. Senkään takia ei ole kauheasti houkutellut lähteä pidemmälle liikenteeseen, kun tietää, että pian voi kulkea halvemmalla niin paljon kuin mieli tekee. Tämän viikon nyt vain malttamattomana korttiani odottelen. Taistelu sohvaa vastaan pian alkakoon.

Ps. Sunnuntaina keksin metron täydellisyyden. En ole varma vaikuttiko asiaan metrotunnelin seinillä juoksevat puput vai mikä, mutta kaikki kivuus- ja helppouspisteet metroille. 

Heidi