Hyvää joulua Lissabon

Kello näyttää 8:30. Kerrankin saatan ehtiä ajoissa liikkeelle. Mutta ehei, niin vain onnistun hukkaamaan johonkin seuraavat neljä tuntia. Löydän itseni bussipysäkiltä vasta varttia vaille yksi. Kaksikymmentä minuuttia odotusta. Vaikka eihän näistä koskaan tiedä. Ajan kuluksi vaivaudun viimein kääntämään bussiaikataulut portugalista englanniksi. Kappas vain, kannatti. Olen väärinymmärtänyt "partidas"-sanan. Ei sillä ilmeisesti tarkoitetakaan pääte- vaan lähtöasemaa. Vai oliko se juuri toisinpäin?

Kuinkahan moni naapuri on kummastellut, miksi seison bussipysäkillä keskimäärin kolme varttia lähes joka lauantai.

Unohdan olla kärppänä ja bussi melkein huristelee ohi. Onneksi vain melkein. Olá, bom dia. Kuski muistaa palvella hymyssä suin. Niin kuin tähän mennessä kuskeista kaikki.

Bussilla Oeirasiin, Oeirasista juna Cais do Sodrén pääterautatieasemalle Lissaboniin. Tietysti myöhästyn junasta arviolta kaksikymmentä sekuntia. Olisin ehtinyt, jos ei lippuautomaatti olisi tinttaillut. Huoh. Onneksi junat kulkevat kahdenkymmenen minuutin välein. 

14:00. Taas kerran luulen nousseeni väärään suuntaan lähtevään junaan. Aivoni eivät vain millään suostu sisäistämään tämän rautatieaseman ilmansuuntia. 

Oikeassa silti olen. Parin pysäkin päästä avautuu näkymä Tejo-joelle. Tuntuu epätodelliselta, että saan ihastella tällaisia maisemia joka päivä.

Kanssamatkustajista ei ole tällä kertaa iloa. Tulisipa jostain taas se mummo, joka puhua pälpätti koko lähes puolen tunnin junamatkan. Portugalilaiset eivät osaa olla hiljaa. Stereotypia, jonka olen luonut.

Cais do Sodressa. Taas vähän epävarmana kävelen portille. Hitto jos matkakorttini ei taaskaan toimi. Kaveri lykäsi käteeni ylimääräisen pahvisen läpyskänsä, kun ensimmäistä kertaa julkisten kanssa tuskailin. Viime reissulla korttini tinttaili enkä päässyt yhdestä portista sisään. Pitäisi ostaa luotettavampi yksilö. 

Ensimmäisenä suuntaan viiniostoksille. Napoleão:n kerrotaan olevan kaupungin paras viinikauppa. Ystävällinen kauppias kiirehtii heti avukseni. Kaikkea on ja kaiken hintaista. Kun saan ostoskassin käteeni, kadun heti, että tulin tänne ensimmäisenä. Ostoksiini sentään voin olla tyytyväinen.

Seuraavana Alfama Market de Natal. Alfaman kaupunginosassa, jonka kaduissa ei ole minkäänlaista logiikkaa on hauska vain käveleskellä. Ei ole kiire määränpäähän, kun matkan varrellakin on ihasteltavaa.







Sympaattisen näköinen keltainen talo houkuttelee astumaan sisään. Pienessä huoneessa nainen maalaa azulejo-kaakeleita. Sisään tulee toinenkin utelias ja tila käy heti ahtaaksi. Poistun talosta tyytyväisenä ihastuttavan uuden jääkaappimagneettini kanssa. Taas kerran saan todeta, että tämä kaakelitaide on ehdottomasti yksi tämän kaupungin kauneimmista jutuista.








Muutamat portaat ja olenkin jo markkinoilla. Luulin saapuvani väkitungokseen, mutta paikalla onkin rauhallista. Tämä viihtyisä tapahtuma on nopeasti kierretty. 

Keltainen raitiovaunu 28 huristelee ohi. Kohta tulee jo toinen. Tämä on taas yksi niistä jutuista, joista kaupunki tunnetaan. Muutaman vuoden päästä juhlitaan 28:n satavuotissynttäreitä.

Nainen lähistöllä kutsuu lastaan suomeksi. Siirryn kuvaamaan perheen isän viereen. Tällä kertaa ei huvita avata suuta, vaikka normaalisti jotain kommenttia heittäisinkin. Ulkomailla jotenkin jo pelkkä yhteinen kansallisuus tuntuu todella yhdistävältä tekijältä. 

Ei merkkiäkään siitä, että viiden päivän päästä on joulu. Ihmiset kävelevät aurinkolasit päässä ja takit auki, vaikka aurinkoa ei välillä häävin edes näy. Niin teen minäkin.

Ei kun onhan täällä ainakin yksi merkki. Jostain kuuluu vähän väliä joululauluja.



Alan laskeutua Alfaman pääkatua alaspäin. Mukavia putiikkeja katu täynnä. Himoitsen taas portugalilaista käsityötä olevia vilttejä, mutten raaski ostaa.



Baixan kahdeksan pitkää katua. Kauppoja ja ravintoloita. Puikkelehdin kadut läpi. Tällä välin päivä huomaamatta pimenee ja jouluvalot syttyvät. Kellon täytyy lähennellä kuutta. 

Siirryn kiertelemään joulumarkkinoita. Nappaan mukaani yhdeltä kojulta ison sämpylän. Miksi ne niitä nyt kutsuvatkaan. Kauppias laittaa väliin paksun kerroksen portugalilaista juustoa. Nam.

Seuraavaksi Principe Realille. Kaupunginosa on Lissabonin upeimpia. Muutaman putiikin jälkeen olen kuitenkin jo niin väsynyt, että palaan takaisin Baixalle ja lähemmäksi rautatieasemaa.

Praça do Comércion aukiolta virtaa ihmisiä vastaan. Käyn kurkkaamassa, onko aukiolla vielä jotain ohjelmaa. Ei mitään joululauluja ihmeellisempää havaittavissa. Soluttaudun ihmisvilinään. Alan jo tottua tähän, vaikka sivukadut vielä vievätkin voiton. Tuntuu kuitenkin jollain tapaa rauhoittavalta olla keskellä väkijoukkoa, mutta silti tuntea itsensä niin erilliseksi. Portugalia, portugalia, portugalia, jossain ranskaa, jossain englantia.

Juna Belémiin. Pastéis de Belém -kermaleivokset tuliaisiksi ja takaisin junaan. Junan penkkiin lysähtää veltto ja väsynyt tyyppi. Ostokset ovat hiertäneet kädet punaisiksi ja jalkoja särkee. Mutta siitä viis. Et sinä sitä huomenna muista. Muistat ainoastaan ne valot ja ne hymyt ja ne kadut. 

Ei jouluun sittenkään tarvita ehkä lunta. Ilmankin selviää, kunhan varoo katsomasta ikkunasta ulos tai pitää ainakin pään siellä jouluvalojen korkeuksissa.

Hyvää joulua Lissabon. Anteeksi, että pakenen, mutta minä kaipaan silti jouluuni lunta. Olkoon se viimeinen joululahjatoivomukseni.

Heidi